perjantai 18. syyskuuta 2015

joskus mä mietin,
onko missään mitään järkeä
miksi tässä ollaan
minne mennään
miten me jyrätään eteenpäin
tän kaiken keskellä

mua pelottaa niin jumalattomasti
että miten mun pitäis osata olla kaikkea
ihan kaikkea
vaikka ei tarvitsisi ollakkaan
sitä ihan kaikkea
mutta tuntuu, että minun tarvitsee

tuntuu,
että en riitä
en riittänyt eilen, en tänään
enkä tule riittämään huomenna
tai vuoden, vuosikymmenenkään päästä
ja siihen yksi syyllinen
olet sinä
henkilö, jonka olisi tullut rakastaa minua
ja saada minut tuntemaan juuri päinvastoin
mutta sinä halusit tehdä minusta tällaisen
monin tapaa rappioituneen raunion
ja vaikka kuinka yritän uskotella
että minua ei kiinnosta sanasi, tekosi
niin edelleen kuulen joka ikisen sanan korvissani kaikuvan
ja tunnen kehollani joka ikisen tekosi,
joka satutti

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

muhun sattui pitkästä aikaa niin kovaa
että meinasin pakahtua
et sitä tarkoittanut, et todellakaan
olet ihana, kun huolehdit vaikka et edes kunnolla tunne
mutta se satutti, satutti aivan saatanasti vaikka et tarkoittanut
mutta et sinä voinut tietää, et arvatakaan

joskus kirjoitin runon sinulle,
sen jälkeen kun meinasit kadota keskuudestamme
se runo on minulle edelleen tärkeintä, merkityksellisintä,
jota olen koskaan eläessäni kirjoittanut
se oli jotain,
jonka lukiessani kyyneleet syövyttävät purot poskilleni joka ikinen kerta
ne kyyneleet tukehduttavat minut,
koska en osaa olla ajattelematta
sitä kaikkea
sinua
jos sinua ei olisi
olisiko sinun parempi
jos sinua ei olisi
minun ei olisi parempi
jos sinua ei olisi

ilman sinua en olisi tässä, en olisi se ihminen joka olen nyt

tiistai 1. syyskuuta 2015

satoi ja paistoi, sitten taas vaihteeksi satoi
keltaisia lehtiä asfaltilla
missä kesä, milloin se jo kerkesi livahtaa käsistä, halauksista
nyt on tulossa sateinen ja piiskaava syksy
kylmä ja kolea talvi
joka ihmee voimia päivä päivältä
en halua vielä nyt siihen, että kun heräät on pimeää
ja kun viimein pääset kotiin opinahjosta on jo pimeää
vihaan pimeää