mä en muista hetkeä,
millon viimeks viha mun sisällä olis leimahtanu yhtä kovaa
kuin tänään,
kun näin sut ja sun omahyväisen,
vittumaisen virneen siinä bussipysäkillä
vilkuilut, sen kun hymyilit sitä vittumaista naamaa tupakanpolttosikin takaa
haluaisin repiä sut kappaleiks
saada sut tajuamaan
että sä hajotit mut,
tiesit mun jo valmiiks olevan paskana,
mutta vittuillaksesi sitten kai päätit vaan murskata mut
sä et ymmärtäny sillon, etkä näköjään vieläkään,
että sä oot syy miks pelkään ihmissuhteita niin paljon,
että sä oot se, joka repi mut kappaleiks,
että sä oot se, minkä takia en osaa luottaa
ja mikään ei saa mua vihaamaan sua enemmän kuin se,
että yhä mä nään susta unia,
että yhä mä olisin melkein valmis käpertymään sun manipuloivaan syliin,
että yhä mä voisin ehkä antaa anteeksi
