ajatuksetonta

möläytin, oikein oksensin kaiken
kerroin, puhuin, analysoin
enkä oikeestaan tiedä auttoko se lopulta yhtään
tuntuu et oon ihan yhtä tukossa
et mun pää on täynnä solmuja
eikä ne löystyny senttiäkään
näissä tiloissa vellominen on tavallaan lohdullista
tää on mulle surkuhupaisan tuttu paikka
niin tuttu, turvallinen et se tuntuu normaalilta, taas valitettavasti

en tiedä jatkaakko muille ovien raottamista
kun tuntuu ettei se edistä mitään,
paitsi vaan sitä että ihmisiä alkaa pelottaa
olla munlaisen lähellä

joka pystyy pitämään tiivistä, hymyilevää kulissia
ja samaan aikaan olemaan yks vitun iso ihmisraunio
enkä mä niitä syyttäis siitä, en mä vois
kun mua pelottaa itteekin oman pääni sisällä oleminen