Suihkun kohinakin ahdistaa mua nykyään
vaikka ennen se oli lohdullisen turvallista
käännän veden niin kuumalle kun pystyn
ja sitten niin kylmälle kun pystyn
se aiheuttaa hauskan reaktion,
sen että tulee pakottava tarve haukkoo henkee

Tuntuu niin typerältä
ees ajatella heittävänsä pois kaiken sen
minkä rakentamiseen on kirjaimellisesti menny vuosia aikaa
ja se varmaan muillakin pyörii mielessä ensimmäisenä
et miten voi ees ajatella lähtevänsä
jos tavallaan kaikki on kuitenkin okei
oispa helpompaa selittää kunnolla se
miten tavallaan kaikki ei kuitenkaan oo okei
ei todellakaan oo

Solmut mun päässä ja rinnassa kiristyy
tuntuu välillä et en vittu jaksa ees hengittää
ja nukkuminen, mitä se ees on?
nukahdan vasta sitten
kun mun aivot ei vaan jaksa enää
käsitellä samoja asioita, ajatuksia kuudettamiljoonatta kertaa putkeen
ja kun herään
se sama kehä jatkaa pyörimistään

mitäköhän vittua
toistan tota kysymystä mun päässä
en siks että mietin miks tein
vaan sitä miks en tunne,
mitään
onko mun pää niin sekasin
et puolustusmekanismit hakkaa tulille näin vahvasti
että oon ihan turta kaikelle
että en oikeesti tunne
Tiiän että tein väärin
mut se ei tunnu siltä
ainakaan niin kovasti, mitä varmaan pitäs

sä sait mut tuntemaan jotain
pitkästä aikaa
ja se oli outoo, pelottavaakin tavallaan
ainakin kun siihen heittäyty mukaan

epätietoisuudessa oleminen on niin ahdistavaa
eikä nää viimeaikaset valinnat kyllä helpota sitä
haluan vetää pään täyteen joka saatanan sekuntti
kun oon selvänä
mä haluun vaan vittu tuntee jotakin

möläytin, oikein oksensin kaiken
kerroin, puhuin, analysoin
enkä oikeestaan tiedä auttoko se lopulta yhtään
tuntuu et oon ihan yhtä tukossa
et mun pää on täynnä solmuja
eikä ne löystyny senttiäkään
näissä tiloissa vellominen on tavallaan lohdullista
tää on mulle surkuhupaisan tuttu paikka
niin tuttu, turvallinen et se tuntuu normaalilta, taas valitettavasti

en tiedä jatkaakko muille ovien raottamista
kun tuntuu ettei se edistä mitään,
paitsi vaan sitä että ihmisiä alkaa pelottaa
olla munlaisen lähellä

joka pystyy pitämään tiivistä, hymyilevää kulissia
ja samaan aikaan olemaan yks vitun iso ihmisraunio
enkä mä niitä syyttäis siitä, en mä vois
kun mua pelottaa itteekin oman pääni sisällä oleminen

Kolme päivää sitten katoin sua silmiin
ja mietin, että me selvitään kyllä
ollaan selvitty aina ennenki
Tänään mun päässä pyörii taas vaan ajatus siitä
millaista ois olla yksin, ilman sua
oisko sulle tuolla jossain joku parempi
ja voiskohan mullekin olla
Vai käviskö niin klisee
että ruoho näyttää vaan vihreemmältä
siellä aidan toisella puolella
Sattushan se, mut ei kai niin paljoo
kun on tehny surutyötä jo valmiiks varastoon

I’ve been lost as long as I can remember

sometimes I get my head above the water

but after all, I always find myself here

suffocating, staring up at the surface

All in me feels like drowning

like I’m just sinking, slowly

At times I see a glimpse of light

those rare rays of sun

are the only reason

why I haven’t turned my head towards the bottom

Being thrown around by these constant waves and storms

of sorrow and pain

it's exhausting me

burning up my last breaths

throwing my last hopes out of the window

I used to laugh

that after me, people know

why hurricanes are named after people

I really never say that again

because it’s true

I’m a fucking hurricane,

at least it's raging inside of me

mä en tiedä mitä haluan
mä en tiedä kuka oon, miks milloin
ja missä
mua tsempattiin niin kovasti
mut missä on se oikee,
kunnollinen usko ite itteeni
nää ihmiset mun ympärillä
on kai ainut asia
miks vitussa oon ees täällä enää
kauheen vaikee keskittyä tähän tekstiin
kun humala on vahva
ja sekin vielä että
halu kai vaan tyyliin juosta rekan alle
on aika vahva
se satuttais liikaa ihmisiä tosin
Ajattelen vaan (liikaa) muita
en ees osaa ajatella itteeni
tänäänkin ois ollu niin monta
hukkaan heitettyä mahdollisuutta sanoo
että hei
mulla on paha olla
mut ei
en osaa avata suuta
miks se onki niin vitun vaikeeta

on oikeesti aika surullista
miten mietin mennyttä ja tulevaa,
nykyhetkeä
ja kohta aalto pyyhkäisee yli
siitä, että kumpa vois vaan lopettaa
olemisen
se ois mulle liian helppoa
vaikken ikinä oo ollu se ihminen
joka luovuttais koskaan, yhtään missään
mutta elämä
se taitaa olla mulle liian iso pala purtavaks

mä en halua muuta kun sut
just tasan tarkkaan sellaisena kun sä oot
vaikka en ees tunne oikeeta sua
kunnolla tosiaankaan
mut haluaisin oppia tuntemaan
ja antaa kaiken itestäni
heti ensikättelyssä
että ei tarviis jättää mitään arvailujen varaan
mut sulla on jo joku joka sua rakastaa
on ollu ennen sitä
ja ehkä tulee olemaan sen jälkeenkin
vaikka mä kuinka haluaisin sanoa
et mä haluan vaan sut
ois se liian tungettelevaa ja ahistavaa
ja sä oot viimenen ihminen
jonka haluaisin tuntevan niin
varsinkaan mun toimesta
Toivon, et sun on hyvä mennä sen viereen
vaikka samalla toivon että se
voisin olla just mä
että ajattelisit mua, edes pienen
ohikiitävän hetken ajan
sen tietäminenkin ois mulle tarpeeks
ainakin vähäks aikaa
Vaikka oikeesti mietin vaan
että oisinpa sun mielessä yhtä paljon
mitä sä oot mun

ja niinhän me oltiin
ihan vitun eri tilanteissa
paikoissa ja kohdissa elämää
ja yllätyksenä
oltiin sitten sen toisenkin kanssa samoin
en tiiä kumpi oivallus se sit oli
joka isommin murti mua sisältä
eikä kyllä helpottanu sekään
et molemmat säröt iskeyty samana vitun päivänä
samaan kohtaan
puolustusmekanismi mun päässä raksuttaa
niin kovaa että se ylikuumenee
osaispa olla turta ja tunteeton
sitä mä esitän,
vaikka en oo koskaan ollu
vaikka oon aina niin saatanan kovasti yrittäny
kaikkee mä yritän niin saatanan kovasti
puristan nyrkkiin niin lujaa
että kaiken hajoamisesta
saisin lopulta kai syyttää vaan itteeni